Jo 1700-luvulla valmistettiin naisille yksittäisiä rannerenkaita, joissa oli kello. Monesti kellotaulu oli peitetty saranoidulla ja koristellulla kannella ja naisten rannekelloja pidettiin enemmänkin koruina kuin tarkkoina ajannäyttäjinä. Yleensä kello riippui ketjun varassa kaulassa tai roikkui vyötäröllä vetoavaimineen ja kellonperineen niillä, kenellä kelloon varaa oli. Miehet eivät vielä 1900-luvun taitteessakaan yleisesti käyttäneet kelloa ranteessa. Kello kuului taskuun. Rannekelloa käyttävää miestä pidettiin jopa epämiehekkäänä.
Rannekellojen yleistymiseen 1900-luvulla vaikutti naisten aseman muutos ja siirtyminen työelämään. Kaulakello tai riipuskello ei ollut käytännöllinen tehtaalla tai ulkotöissä. Riipuskelloja muutettiinkin ranteessa pidettäväksi juottamalla niihin lenkit rannekkeelle tai valmistamalla nahkainen kotelo joka vyötettiin ranteeseen. Varhaiset nimenomaan rannekelloiksi valmistetut kellot noudattivat vielä tasku- tai riipuskellojen muotoilua, kunnes kellotehtaat huomasivat potentiaalin naisten rannekellojen markkinoilla ja alkoivat valmistaa ajan muotia mukailevia kelloja.
Ensimmäinen maailmansota sai myös miehet pitämään rannekelloa. Olihan se paljon käytännöllisempi taistelutilanteessa kuin taskusta esille kaivettava kello. Yleisimmäksi kellotyypiksi rannekello vakiintui 1930-luvulla.
Teksti: Rami Laitinen / Suomen Kellomuseo
Lue lisää naisten rannekellojen keräilemisestä, tai niiden keräilyn puutteesta Kello & Kulta -lehdestä!